pinnalla

Jos aikaa olisi rajattomasti, antaisin mielelläni päivittäisen Ruotsinmediakatsauksen. Onneksi maailmassa kuitenkin on tärkeämpääkin tekemistä. Lehtien lukeminen on kaikesta huolimatta yksi rakkaimmista harrastuksistani, enkä siksi kerta kaikkiaan voi olla vielä kuormittamatta universumia ajankohtaisimmilla poiminnoilla 16.3. SvD:stä (jonka ruotimisen ole jo aloittanutkin).

Selvitysmies Hans Dalborg on ehdottanut valtion omistamien yritysten jakamista kahden erillisen holdingfirman hallintaan. Toiseen ryhmään kuuluisivat ”värdeskapande bolag”, toiseen ”samhällsnyttiga bolag”. ”Inspirationen kommer inte minst från finska Solidium, ett holdingbolag där finska staten samlat ägandet i börsnoterade bolag.” Pääkirjoitustoimittaja Daniel Persson ottaa lehden alkupuolella, ennen varsinaista artikkelia, vahvasti kantaa yritysten valtionomistusta vastaan. Minusta on hyvä, ettei lehden näkemystä tarvitse etsiä rivien välistä, kun lehdellä sellainen on. Ruotsin valtio omistaa kokonaan tai osittain 58 yritystä.

Miljöpartiet ottaa napakasti osaa kiivaaseen asevientikeskusteluun. Kyse on tästä: ”Sverige är en ledande vapenexport internationellt och exporten till diktaturer är den som ökar mest.” Miljöpartiet vaatii:

• ”Respekt för mänskliga rättigheter och demokrati ska inte vara något frivilligt, det ska vara ett absolut krav för att tillstånd för export ska kunna ges.”
• ”Beslut om till vem Sverige exporterar krigsmaterial måste vara öppna.”
• ”Ett organ med direkt politisk ansvar måste fatta besluten.”

Socialdemokraterna, Vänsterpartiet, Miljöpartiet ja Centerpartiet haluavat poliisikoulutuksesta akateemista. ”Det skulle möjliggöra bättre forskning om polisarbete och höja standarden på utbildningen.” Mieleeni tulee jostain tutkimattomasta syystä Police Academy. Ei muuta sanottavaa.

Strategiakonsultointifirma Roland Bergerin hiljattain tekemä tutkimus rankkaa turisteja eniten kiinnostavat eurooppalaiset kaupungit. Pariisin ja Amsterdamin jälkeen kolmantena on Tukholma. (Helsinki ei mahdu top 10:een.) Artikkelissa Tukholman vahvuuksiksi listataan turvallisuus, hyvä palvelu sekä toimivat logistiikka- ja liikennejärjestelyt. Kehittämisen varaa nähdään sääntö- ja verojärjestelmien joustavoittamisessa. Myös vahva kruunu sekä yleinen taloustilanteen heikkous ovat haasteita. Eniten ovat kasvaneet turistivirrat Aasiasta ja Yhdysvalloista. ”Antalet resenärer från Norge ökar något, medan våra andra nordiska grannar visar ett något minskat intresse.” Rankingin kolmossija tuntuu tupsahtaneen Tukholmalle ennemminkin iloisena yllätyksenä kuin määrätietoisen työn tuloksena.

Skanskan tulevaa puheenjohtajaa, Stuart Grahamia, kuvaillaan seuraavasti: ”Han är arbetsnarkomanen som tycker uppriktigt illa om ja-sägare och som inte har något problem med att kasta ut lågpresterare. ” ”[E]tt land med fikaraster, föräldraledighet och fem veckors lagstadgat semester” on saattanut hyvinkin olla kynnyksen takana miehelle, jota luonnehditaan otsikossa sanoin ”En tuff amerikan som försvenskats”. Jollain kierolla tavalla henkilökuvasta jää sellainen olo, että kyseessä on joku hyväkin tyyppi. En missään nimessä halua arvostella Grahamia, joka on minulle ihmisenä aivan tuntematon, mutta sitä minun on vähän vaikea sulattaa, että äärimmäisen kovista arvoista kirjoitetaan (enemmän tai vähemmän) ihannoivaan sävyyn.

Lopuksi vielä ilouutisia kaikille meille helpon elämän ystäville. Keitettyjä kananmunia saa nimittäin nyt ostaa yksittäis- ja kaksittaispakattuina! ”Kombinationen av att de legat i lagen [gjord av citronsyra och vatten] i drygt 12 timmar och direkt därefter förpackats gör att de får en färsk smak under sin hållbarhetstid på upp till 18 dagar.” Yksi irtoaa suunnilleen kympillä, kaksi saa noin viidellätoista kruunulla (n. 1,10 & 1,70 €). Ostoksille? Njääh.

ken? hen.

Tasa-arvotietoisessa Ruotsissa herää tuon tuostakin henkiin (henkevä, heh heh) hen-keskustelu. Keskustelun ensimmäisen tunnetun avauksen teki Rolf Dunås Upsala Nya Tidningenin kielipastalla marraskuussa 1966.

Keskustelua on taas viime aikoina jatkettu ruotsalaisessa mediassa varsin vilkkaasti. Tukholman yliopistossa työskentelevä kielitieteilijä Mikael Parkvall tekee oman kannanottonsa Svenska Dagbladetissa 16.3.

Sukupuolineutraalin hen-pronominin puolestapuhujat ehdottavat, että sillä korvattaisiin yksikön kolmannen persoonan pronominit han (miehestä) ja hon (naisesta), tai että se vähintäänkin otettaisiin näiden kahden rinnalle. Jotkut pitävät sukupuolittuneita pronomineja uhkana tasa-arvolle. Pelätään että ”vi ser våra medmänniskor mer i termer av kön än personer”. Vasta-argumenttina on kuultu mm. että ilman erillisiä pronomineja ihmiset ”kommer att drabbas av vacklande könsidentitet”.

Koska kirjoitus on hyvä ja olen Parkvallin kanssa samaa mieltä, koitan tiivistää tekstin ydinajatukset:

• Argumentointi hen-pronominiin liittyen perustuu usein nk. Sapir-Whorf-hypoteesiin, joka esittää kielen määrittävän ajattelua. Olemassa oleva tutkimus ei anna hypoteesille erityisen vahvaa tukea.
• Tutkimusten perusteella toisaalta vaikuttaa, että ”det finns helt enkelt ingen som helst korrelation mellan pronomensystemet och jämställdheten” i de undersökta 135 länderna.
• ”Personers könstillhörighet är -- bara en av en uppsjö olika saker som kan anges i pronomensystemet.”*
• ”Ingen skadas väl av att språket förses med en ny uttryckningsmöjlighet, medan det däremot väcker begripligt irritation när även mindre entusiastiska språkbrukare förväntas anamma den mot sin vilja.”
• ”Det brukar ibland sägas att ’språk skiljer sig inte med avseende på vad de kan uttrycka, utan med avseende på vad de måste uttrycka’.”

*Pronomineilla todella voidaan ilmaista mitä moninaisimpia asioita (kuten ikää, asemaa, rotua, negaatiota tai jopa aikamuotoa)! Toisaalta joissakin kielissä pronomineista puuttuu meille tuttua informaatiota. Kaikissa kielissä pronominit eivät esimerkiksi ilmaise lainkaan lukua: ”minä” ja ”me” ilmaistaan samalla tavalla, samoin ”sinä” ja ”te”.

Listan viimeinen pointti menee jo piirun verran ohi itse debatin, mutta se on mielestäni valtavan kiehtova! Kaikilla kielillä on sama ilmaisuvoima, mutta osan informaatiosta, jota yhdellä kielellä ei voi välttyä paljastamasta, voi toisella helposti sivuuttaa. Suomen kieli kuuluu maailman kielten enemmistöön sukupuolineutraalin hän-pronominin osalta. Jos suomenkielinen romaani alkaisi ”Hän katseli verhon alta ohikulkevien ihmisten kuraisia kenkiä odottaen vihdoin näkevänsä harmaat kumisaappaat” olisi ruotsinkielisen käännöksen heti paljastettava tarkkailijan sukupuoli, kun suomenkielinen alkuteksti puolestaan voisi jatkua periaatteessa kuinka pitkään tahansa ilman, että romaanihenkilön sukupuoli kävisi ilmi.

Suomen käyttäjänä kaipaan toisinaan erillisiä pronomineja, kun taas toisinaan olen hyvin kiitollinen ”hänen” neutraalista verhosta. Kaipauksen hetket ovat tavallisesti sellaisia, joina kuvailun kohteen sukupuolen paljastaminen antaa kuvaukselle mielestäni lisäarvoa, mutta tuntuu samalla epähienon alleviivaavalta. Minusta olisi esimerkiksi ollut tyylillisesti hienostuneempaa paljastaa ”elämää ja elektroniikkaa” -postauksen konduktöörin sukupuoli pelkällä sukupuolen ohimennen ilmaisevalla pronominilla, kuin joutua käyttämään jokseenkin keinotekoiselta kuulostavaa ilmausta mieskonduktööri. Konduktöörin sukupuoli oli mielestäni oleellinen tieto mutta ei kuitenkaan niin oleellinen, että olisin halunnut kiinnittää siihen erityishuomiota kömpelöllä yhdyssanalla.

Kielestämme puuttuu myös muita tuiki tärkeitä sanoja ja ilmauksia, tai ainakin ne puuttuvat minun sanavarastostani. Esimerkiksi (nuoria) aikuisia kuvaavat sukupuolittuneet sanat. Poika ja tyttö jättävät monessa kontekstissa epäselväksi, onko kyseessä 3- vai 30-vuotias. Nuori nainen ja nuori mies puolestaan tuntuvat moneen tilanteeseen turhan jäykiltä. Parikymppinen (tms. määre) nainen/mies on vähän hankala sekin. Kundi, jätkä, neiti… Kaikki ovat keränneet jonkinlaista erityisväriä.

Älypuhelin. Ääh, eikö voitaisi keksiä joku muu sana? Ehkä ei yhdyssana. Tyyliin pökkö. Siis että ei pökkö mutta joku samalla tavalla lyhyt ja ytimekäs, parhaimmillaan jonkin verran informatiivinenkin.

Tsemppiä. Olisi mukava toivottaa elämään iloa ja hyvää meininkiä ja rauhaa ja rakkautta ja voimaantunutta oloa ja kaikkea muuta mieluisaa helposti ja kuulostamatta liiemmin ylisentimentaaliselta, teennäiseltä kuin hölmöltäkään.

Btw, ymmärrän, että tapani sekoittaa kieliä yhteen ja jättää lainauksia kääntämättä saattaa tuntua rasittavalta. Haluan kuitenkin täälläkin käyttää tilaisuutta ja toista kotimaista mahdollisimman paljon. Tämä olkoon kompromissi – en kuitenkaan viitsi kokonaan kirjoittaa ruotsiksi koska epäilen, että silloin lukijakunnastani poistuisi osa, jonka toivon siihen kuuluvan (: 

elämää ja elektroniikkaa

(Tehokkaita nuo mainoslauseet. En tosin muista, keneltä olen otsikon varastanut, vaikka tiedän sen takuulla olevan peräisin jostakin tv-mainoksesta. Tuntuu aavistuksen arveluttavalta, että ihmisiin saa täysin laillisesti ”tartuttaa” tällaisia ”epidemioita”. Tv:n katselu on kuitenkin onneksi valinnanvaraista toimintaa.)

Istuin tänään (17.3.) reilut viisi tuntia junassa, Kööpenhaminasta Tukholmaan. Köpiksessä samaan vaunuun nousi kaksi nuorta miestä, jotka kuuntelivat persoonatonta harrastelijateknoa koko matkan Södertäljeen asti (matka-aika n. 4 h 45 min). Toivoin, että joku olisi pyytänyt heitä säästämään meidät muut tuolta vastenmieliseltä melusaasteelta. Olin kuitenkin ilmeisen yksin ongelmani kanssa, sillä olin kaksikon kuuluvuusalueella lähes ainoa, jolla ei ollut kuulokkeita korvissa. Ja matkan aikana ihmisten vaihtuvuus oli melko suuri, ja vaunu jatkuvasti täynnä.

Olen suhtautunut melko vähäisellä mielenkiinnolla kaikkeen some-kohinaan ja nykyteknologia-keskusteluun. Alan kuitenkin hiljalleen ymmärtää, että ilmiö on jo niin laaja ja suuri, että minunkin lienee korkea aika yrittää muodostaa valistuneita näkemyksiä. Siellä missä ennen oli ”luppoaikaa” vaikuttaa nyt olevan älypuhelinmaailma: uutisvirta, sosiaaliset mediat, rajaton musiikkitarjonta, ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Tukholmassa ollessani on tähän mennessä uutisoitu laajasti kahdesta tutkimuksesta, joista toisessa raportodaan Facebookin tekevän ihmisistä onnettomampia. Toinen puolestaan kertoo matkapuhelinten tekevän ihmisistä itsekkäämpiä. Tiedä häntä. Selvää kuitenkin on, että jotakin on muuttumassa.

Minusta on kyllästyttävää, että kaikenkarvaiset tahot tunkevat itsensä Facebookiin ja Twitteriin. Yritykset, yhteisöt, järjestöt, kaikki. Kauhistun vähän ounastellessani työtunteja, jotka globaalisti käytetään some-päivityksiin yhden työpäivän aikana. Luvun täytyy olla huikaiseva. Monille yhteisöille sosiaaliset mediat eittämättä ovatkin oivallinen työkenttä, mutta niiden tuomaa lisäarvoa olisi mielestäni kaikkialla pohdittava rauhassa ja järkevästi. Lisäksi monelle taholle olisi hyötyä selkeästä some-strategiasta: kuka päivittää, millaisia päivityksiä tehdään, miten päivitystyöhön joudutaan uhraamaan mahdollisimman vähän voimavaroja ja ennen kaikkea: miksi ja kenelle? Onko saavutettuja hyötyjä tarpeeksi uhrattuun työaikaan nähden?

Yksilöiden some-käyttäytyminen on kuitenkin oma lukunsa, joka noudattelee luonnollisesti inhimillistä sosiaalista logiikkaa. Älypuhelinten myötä kaikilla on jatkuvasti koko maailma mukana. Tai ainakin jonkinlainen heijastus siitä. Onko typerää kuunnella metron ääntä, kun voisi kuunnella lempiartistinsa laulavan? Onko ajan haaskausta katsella lounaalla muiden syövän, kun voisi samalla lukea sähköpostit? Onko hölmöä vain seistä jököttää kassajonossa, kun voisi yhtä hyvin samalla kommentoida tuttujen facepäivityksiä?

Minulla ei ihan oikeasti ole vastausta (vaikka ehkä asettelinkin kysymykset tahallaan vähän provokatiivisesti). Yhtä kaikki huomio junassa, että puhelimen kanssa kommunikointi odottamisen, siirtymisen ja olemisen aikana on yhä enemmän sääntö kuin poikkeus, aiheutti minussa reaktion. Aloin yhtäkkiä kaivata linturetkelle. Yhdessä jonkun kanssa, jolle voisi sanoa ”Oi vau, katso!” ja kiikaroida ja taivaltaa ja syödä eväsvoileipiä. Olisi metsä ja suon laita, hiljaisuudesta nousevat lintujen äänet ja kostea ilma.

Junista vielä kaksi huomiota.

1. Junat ovat siitä(kin) hienoja, että niissä on vaunut, ja vaunujen numerot on merkitty vaunujen ulkopuolelle. Eikä siinä vielä suinkaan kaikki! Myös istumapaikkojen numerot on merkitty vaunujen ulkoseinään, oven viereen. Useimmissa junanvaunuissahan on kaksi ovea, yksi kummassakin päässä. Jos hypoteettisessa vaunussa on sata paikkaa, vaunun toiseen päähän on mitä suurimmalla todennäköisyydellä merkitty paikkanumerot 1–50 ja toiseen (siihen eri päähän) 51–100. Ja tästä on seurauksena se hienouksista hienoin: Kun kaikki matkustajat katsovat lipustaan oman istumapaikkansa numeron ja sitten nousevat sisään ovesta, jonka viereiseen lukusarjaan oma numero sijoittuu, ja sitten asettavat itsensä ja tavaransa siivosti omille paikoilleen, ei kenenkään koskaan tarvitse ohittaa ketään junanvaunussa puhisevana matkatavaroita kantaen, mahaa työläästi sisäänpäin puristaen ja kanssamatkustajien syliin kompastuen!

2. Etenkin pitkänmatkanjunissa ja kansainvälisillä junareiteillä ulkomaalaiset muodostavat merkittävän matkustajavähemmistön. Junahenkilökunnalla ja junan kuulutuksilla on näin ollen suurempi vaikutus maakuvaan, kuin kaikki rautatieyhtiöt ehkä ymmärtävätkään. SJ kuuluu mielestäni tässä suhteessa onnistujiin. Erityisellä lämmöllä tulen muistamaan tänään matkani aikana työvuorossa ollutta suunnilleen viisikymppistä mieskonduktööriä. Hän oli kaikkia matkustajia kohtaan todella aurinkoinen. Erään nuoren miehen kännykkälipun kanssa oli jotain hämminkiä. Tilanne ratkesi ja päättyi konduktöörin hyväntuuliseen johtopäätökseen: ”Jag är nöjd och du är nöjd – härligt!”

Väistämätön vihreä (St Patrickin väistäen mutta muistaen)

ROSKIA JA ROTTIA

Taannoisessa postauksessa referoin Jonas Paulssonin lihaveroa käsitellyttä kirjoitusta. Paulsson kirjoitti: ”Sveriges miljöminister Lena Ek (C) hävdar att det är främst genom märkning, information och medveten konsumtion som Sveriges miljöpåverkan ska minskas. Men det är en inställning som innebär att miljöministern frånsäger sig sitt ansvar. Allvarliga problem kräver konkreta åtgärder som lagstiftning eller ekonomiska styrmedel, inte bara information.”

Siksi Metron (16.3.) pakkausjätteiden kierrätyksen tehostamista käsittelevä lyhyt juttu kiinnitti erityisesti huomiota. Ingressissä seisoo: ”Bara 23 procent av alla dryckesförpackningar återvinns. Det vill Världsnaturfonden förändra med information och kunskap.”

Olen (edelleen) samaa mieltä Paulssonin kanssa: tieto on hyväksi mutta ei riitä, tarvitaan poliittista tahtoa. Ja vaikka ”[s]venskar är bäst i världen på att återvinna elektronik och ligger i framkant vad gäller glas, tidningar och andra förpackningar”, on täkäläisessä kierrätysjärjestelmässä huikeasti parannettavaa. Ainakin mikäli biojätteen lajittelua pidetään tavoiteltavana. Tukholmassa biolajittelu ei ole tavanomaista.

Yksi jätekuriositeetti ovat rotat. Seurailen niitä silloin tällöin ikkunasta; ne hengailevat mielellään jätekatoksen hoodeilla mutta vilistävät ehtimiseen myös sisäpihan kukkapenkeissä. Ja tämä on sentään Vasastan. Rottia on kuulemma myös suurlähetystön jätehuoneessa. Ja ilmeisesti kaikkialla muuallakin, missä vain on jätteitä. Isoja lihavia kaupunkilaisrottia.

RUOKAA (?)

Idolini Mats-Erik Nilsson kirjoittaa 16.3. Svenska Dagbladetissa norjalaisesta pizzahuijauksesta. Grandiosa-pizzan tuoteselosteen arveluttava ”pizzakött” paljastui koostuvaksi lihan (40 %) lisäksi myös vedestä, soijaproteiinista, tärkkelyksestä, vehnästä, suolasta, mausteista, aromeista ja säilöntäaineista, vaikka pakkauksessa luki suurilla kirjaimilla: ”En bit Grandiosa innehåller det samma som en brödskiva med Jarlbergsost, skinka och några paprika- och tomatskivor”. Valmistaja selitti että ”det där med skinkan var ett pedagogiskt grepp för att förklara näringsvärdet”.

Vierastin aluksi Nilssonin kirjalliseen tuotantoon (mm. Petos lautasella & Aitoa ruokaa) tutustuessani ”ruoan väärentämisen” käsitettä – minusta laadukkaan ruoan etsintään keskittyminen tuntui olennaisemmalta. Mitä enemmän Nilssonia lukee, sitä selvemmäksi kuitenkin käy, että ruoan väärentämiseksi tehdään valtavasti systemaattista työtä. Matfusk on tyrmistyttävän yleistä. (Grandiosalta en kyllä olisi muuta odottanutkaan.)

Mutta jottei ruoka jäisi pelkäksi valituksen aiheeksi, ansaitsee skrei tämän postauksen viimeiset sanat. Skrei on kauden tärkein norjalainen herkku. Sana tarkoittaa vaeltamista, ja kyseessä on kala. Tarkemmin sanottuna kyseessä on puoli miljardia kalaa, puoli miljardia Barentsinmereltä Lofoottien seudulle vaeltavaa turskaa. Vaellus tekee turskanlihasta erityisen hyvää, ja skreitä saa tammikuusta huhtikuulle. ”Och lyckligtvis bedrivs fisket på ett hållbart sätt med klartecken från Världsnaturfonden.” Kuka lähtee illallistamaan?

tjejsnack

Varoitus: tämä postaus sisältää pelkkää horinaa.

Kärpäsenä aamiaispöydässä | Kööpenhaminalaisessa hotelli Foxissa on hyvä aamiainen. Kiitän! Nautin siitä Svenska Dagbladetin kulttuurisivujen seurassa. Viereisessä pöydässä istui kaksi parikymppistä suomalaista. Tyttö sanoi: ”Jos lyhyet hiukset naisella voi olla kauniit, ni tolla joka istuu tossa vasemmalla on täydelliset.” Pöytäni oli ainoa kaksikon vasemmalla puolella ja minä ainoa lyhyttukkainen nainen paikalla. He keskustelivat hetken tukastani siinä kolmenkymmenen sentin päässä. En paljastanut todellista kansallista karvaani.

Karvana kainalossa | Ruotsalaiset varmasti soisivat koko maailman tietävän, että tämänvuotinen Melodifestivalen-voittaja, ja näin muodoin Ruotsin Euroviisuedustaja, on ihanainen Loreen biisillään Euphoria. Lähes Loreeniakin enemmän on viime aikoina kuitenkin kohistu Melodifestivalen-finaalissa irrotlleesta Linasta. Tv-kamerat kuvasivat juhlivaa yleisöä, ja myös Lina vilahti ruudussa. Ja katso, tämä häpeilemätön nainen ei ollut ajellut kainaloitaan! Toiset nyrpistelevät karvoille, toiset kuvaavat karvaisia kainaloitaan Facebookiin solidaarisuuden merkiksi.

Sokerina pohjalla | Junassa Metron horoskooppi kertoi seuraavaa: ”Tvillingarna på shoppingrundor kan göra trevliga fynd. Det verkar som om en viss person nu ofta finns i dina tankar.” 

Näitä odotellessa! (kuva vuodelta 2008)

Maanantaina 12.3.

Tukholmalaiset perusmarketit myyvät lähituotettua jäätelöä ja luomuvalmisruokia.

Koirat saavat kulkea kytkemättöminä. (Yksi päivä vastaan tuli nainen kolmen koiransa kanssa, jotka kantoivat talutushihnojaan suussaan.)

Pyöräilykypärät ovat niin yleisiä, että ilman kypärää pyöräileminen tuntuu nololta.

Laskiaispullan nimi on fastlagsbulle eli hetvägg eli vastlakukkel eli fettisdagsbulle eli semla. Sesonki on pidempi kuin Suomessa ja tarjonta laajempi.

Tällaisiin suuriin kulttuurieroihin täällä on sopeuduttava!

Lauantaina 10.3.

Olen tänään yrittänyt tutustua Svenska Dagbladetiin, mutta se ei ole oikein vielä paljastanut minulle todellista karvaansa. Mitenkään erityisen ihastunut en ainakaan ole. Uutisointi tuntuu aavistuksen pinnalliselta ja sensaatiohakuiselta. Yleisellä tasollakin ruotsalainen media on yllättänyt minut dramaattisuudellaan. Raportointi on huomattavasti kovaäänisempää ja otsikot raflaavampia kuin Suomessa. On hykerryttävän kiinnostavaa päästä sukeltamaan täkäläiseen mediamaailmaan!

Nyt kun minulla on pitkästä aikaa tv, olen käyttänyt tilaisuutta hyväksi ja katsellut sieltä vaikka mitä. Juuri nyt taustalla juoksee ohjelma, jossa kerrotaan erilaisista riippuvuuksista. Perusjenkkiä. Eräällä naisella on yli 50 senttiä pitkät kynnet. Hän käy manikyyrillä kerran viikossa, käsittely kestää kahdeksan tuntia ja maksaa 250 dollaria. Tekstiviestien kirjoittaminen, ruuanlaitto, pyykinpesu, pyllynpyyhkiminen – elämä on ehkä vähän haastavaa, joo, mutta tokihan kynnet ovat sen arvoiset. Aviomies sanoo että sometimes I feel she cares more for her nails than she does for me. Nainen sanoo että I don’t think people realise all the pains I have to go through. No ei varmasti. Mutta tokihan se on sen arvoista! Hohhoijjaa. En taida hankkia tvtä jatkossakaan.

Kävin päivällä pitkällä kävelyllä käsittääkseni maailman ensimmäisessä kansalliskaupunginpuistossa. Aurinko ilmestyi ilahduttamaan lukuisia lauantaikävelijöitä ja uskaliaita retkiluistelijoita. Huomasin ehkä konkreettisemmin kuin koskaan, miten kiinni olen luonnossa. Viikon asfalttielämän jälkeen tuntui, kuin olisin itsekin kuoriutunut kaupungin pölyistä. Silmät ja mieli lepäsivät vanhoissa tammimetsissä, aurinkoisilla kallioilla, keväisillä rannoilla.

Minulle tarjottiin huhtikuun puolivälistä alkaen asuntoa Tukholman laitamilta, ja päätin tarttua tilaisuuteen. Tunnen tarvitsevani kaupunkielämän vastapainoksi enemmän metsänläheisyyttä. Vaikka kaunis Hagaparken on lähellä, sinne täytyy erikseen mennä, ja liikenteen melu on sielläkin koko ajan läsnä. Pidän kovasti Tukholmasta, pidän nykyisestä asuinalueestani; olen tähän mennessä pitänyt lähes kaikesta täällä näkemästäni ja kokemastani, mutta tänään tunsin selvästi, että olen valmis vaihtamaan lyhyet kaupunkivälimatkat lyhyisiin luontovälimatkoihin.

Nyt lähden ”tanskalaisiin bileisiin”, mitä ikinä se sitten sisältääkin.